Reino Hietanen - Puu - Serigrafia

Taiteilija: Reino Hietanen

Reino Erkki Hietanen (2. marraskuuta 1932 Äyräpää – 4. joulukuuta 2014 Lahti) oli suomalainen taidemaalari, joka toimi monella kuvataiteen alalla.

Hietanen teki maalauksia, kollaaseja ja litografioita sekä julkisiin tiloihin lasimaalauksia ja seinämaalauksia. Opiskeluajoista lähtien hän suunnitteli koruja. Joihinkin näyttelyihinsä hän teki suuria tilaa jakavia veistoksia. Töillä on useimmiten jokin konkreettinen lähtökohta, kuten maisema tai asetelma, mutta teokset lähestyvät abstraktia ilmaisua.

Hietanen opiskeli Taideteollisessa oppilaitoksessa kuvaamataidon opettajaksi vuosina 1954–1957. Sen jälkeen hän jatkoi Suomen Taideakatemian koulussa vuosina 1957–1961.

Lahdessa asunut Hietanen toimi kahdeksan vuotta Lahden taidekoulun (Taideintituutti) johtajana.

Hietasen varhaistuotantoon kuuluu öljymaalauksia 1950-luvun hengessä, tummin värein ja vahvalla mustalla ääriviivalla muotoja korostaen. 1950-luvun lopun Venetsian biennaalit sekä Ateneumin Ars 61 -näyttelyn tuomat uudet tuulet muokkasivat nuorta suomalaista taiteilijapolvea. Hietanen osallistui Nuorten näyttelyyn vuonna 1958, mutta vuoden 1963 yksityisnäyttely lyhyen aikaa toimineessa helsinkiläisessä Agora-galleriassa auktorisoi Hietasen taiteen nuoren sukupolven vaikuttajien joukkoon. Liittyminen Maaliskuulaisten ryhmään toi näyttelytilaisuuksia. Maaliskuulaisten ensimmäinen näyttely pidettiin vuonna 1964 Taidehallissa Helsingissä[5]. Ryhmä esiintyi 1960-luvulla ahkerasti sekä kotimaassa että ulkomailla. Hietasen läpimurtokauden teokset ovat lähempänä abstraktia ekspressionismia kuin informalismia, jonka kautta monia Maaliskuulaisia luonnehdittiin.

Kuusikymmenenluvun alku jakautui opetustöiden ja maalaamisen kesken. Hietanen toimi kuvaamataidon lehtorina Helsingissä Mäkelänrinteen Yhteiskoulussa ja sommittelun ja käsivaran opettajana Taideteollisessa oppilaitoksessa. Seitsemän kuukauden jakso Firenzessä ja Grassinassa vuosien 1965–1966 aikana oli ratkaiseva hänen taiteensa kehitykselle. Guassilla paperille ja kovalevylle maalatut teokset ottivat kantaa kiihkeänä yhteiskunnallisena aikana urbaanin elämän tuomaan eristäytymiseen. Lokeromaisiin asumissoluihinsa eristäytyneet ihmiset elivät yksinäistä elämäänsä suurissa kerrostaloblokeissa. Museonjohtaja Riitta Valorinta kuvailee teosten rakennetta areenaksi tai ikonostaasiksi. Jo läpimurtotöiden vaiheessa nähtiin sukulaisuutta Willem de Kooningin tapaiseen amerikkalaiseen ekspressionismiin. Hietasenkin maalauksissa rajut siveltimenvedot piiskaavat maalauspintaa ekspressiivisesti.

Taiteilija oli asunut Oulunkylän taiteilijatalossa, jossa työskenteli moni muukin maaliskuulainen. Vuonna 1969 hän muutti Lahteen, ja hänet valittiin heti Lahden Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi. Hän palasi vielä kahdeksi vuodeksi Helsinkiin Lallukan taiteilijakotiin valmistamaan Roihuvuoren kirkon lasimaalausta. Vuonna 1972 Hietanen muutti takaisin Lahteen vasta valmistuneeseen Mukkulan taiteilijataloon. Samana vuonna hän aloitti Lahden taidekoulun johtajana. Uusi taiteellinen murros tapahtui lopullisesti vuoden 1972 Stedelijk-museon työskentelystipendin ansiosta. Amsterdamin tunnelit, pihojen pyykinkuivaustelineet ja rakennustelineet sekä Mukkulan lähiön maaseutumainen miljöö muuttivat taiteen suuntaa putkimaisiin muotoihin ja pelkistettyihin pintoihin. Värikkäiden viivarytmien jälkeen teoksia hallitsivat musta, harmaa ja hopea. Kriitikko Dan Sundell puhui noen väristä.[7] Teknisten muotojen rinnalla yhtenä aihepiirinä olivat pyykkitelineillä roikkuvat lakanat, harmaalla noen ja valkoisen niukalla asteikolla maalattuna. Monta kertaa maalaukset ovat kollaaseja, lakanakankaasta ja maalauksesta tehtyjä trompe l´oiel -teoksia. Tällainen maalaus on kauden pääteos Vaippa vuodelta 1973. Putken päältä levollisesti laskeutuva lakanakangas taitteineen ja noenkaltaisine varjostuksineen vermeermäisen kalvakassa valossa avasi uuden kauden taiteilijan tuotannossa. Näillä niukkailmeisillä töillään Hietanen esittäytyi vuonna 1973 Vuoden Taiteilijana Helsingin Taidehallissa. Yleisö ja kritiikki ottivat uudet teokset hämmentyneenä vastaan, etenkin kun elettiin kriitikko Pekka Paavolan sanoin “änkyrärealismin” kautta. Mattotelineiden päälle heitetyt tekstiilit ja kuin pyyheliinatelineestä roikkuvat kankaat tuntuivat liiankin arkisilta taiteen aiheiksi, mutta äärimmäisen esteettisinä teoksina niistä puuttui aikauden yhteiskunnallinen paatos. Toisenlaisiakin näkemyksiä on myöhemmin esitetty. Tutkija Pirjo Hämäläinen-Forslund on verrannut kankaita Kristuksen käärinliinoihin ja pohtinut teosten merkitystä filosofisteoreettisesti. Kriitikko Mika Suvioja on nähnyt yhteyden Samuel Beckettin absurdiin teatteriin, ihmiselämän sattumanvaraisuuteen ja lohduttomaan odottamiseen.

Muutto Mukkulasta Salpausselän rinteeseen rakennettuun ateljeekotiin ja ikkunoista avautuvat avarat Vesijärven näkymät toivat mukanaan sinisen värin ja silmänkantamattomiin jatkuvan veden kirkkaine merimerkkeineen. Uutta olivat myös minimalistiset pöytäasetelmat, Horisontaalisesti nähdyillä pöydillä on puhdaspiirteisiä kulhoja tai yllättäviä koristeellisia kasveja. Näiden teosten lomaan sijoittuvat myös piirustukselliset maalaukset, jotka rakentuvat ohuelle viivastolle, ja joiden värimaailma on tummasävyinen, ruskean, musta ja harmaan sekoitusta. Näistä esimerkkinä on estetisoiva Heinähaasia vuodelta 1985.

Paikanvaihdos on aina vaikuttanut Hietasen maalauksiin paljon. Syyskesän 1995 kuukausi Marbellan taiteilija-ateljeessa toi auringon paahtamia vaaleita roosan ja hiekan sävyjä pastoosiin maalikerrokseen. Vuosituhannen vaihteessa maalauksiin ilmestyi vahva sitruunankeltainen väri, joskus koko maalauspinnan peittävä tai kolmioina tai neliöinä luomassa jännitettä asetelmaan. Nämä geometriset, kirkkain värein maalatut muodot ovat muistumia Piet Mondrianista, jonka tuotantoon Hietanen tutustui Amsterdamin ajallaan.

Hietaselle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1987 ja vuonna 2000 hän sai Pro Finlandia -mitalin. Hän oli Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilija vuonna 1973. Palkintoja tuli kotimaisista ja ulkomaisista kilpailuista, ja Hietasen teoksia oli esillä muun muassa Sao Paulon biennaalissa ja Pariisin Nuorten biennaalissa.